Parisuhteiden tasa-arvoisuudesta

  •   
  •   
  •   

 

 

Viime viikkoina Suomessa on keskusteltu vilkkaasti parisuhteiden tasa-arvotilanteesta. Erityisen ilahduttavaa on ollut se, että kerrankin tasa-arvokysymystä on lähestytty miesnäkökulmasta, miesten kokemuksista ja miesten kohtaamista ongelmista käsin. Tämän keskustelun avaamisesta kuuluu iso kiitos Väestöliitolle, ja erityisesti Heli Vaaraselle.

 

 

Sinänsä miesten kertomuksissa ei ole mitään uutta. Valitettavan moni mies Suomessa kokee, että hänellä ei ole parisuhteessa päätös-, tai edes sananvaltaa, että häntä ei parisuhteessa arvosteta ja kunnioiteta. Lapsiperheissä mies voi päätyä suorastaan perheen ulkokehälle. Suomalaisessa, ja laajemminkin länsimaisessa, kulttuurissa miehestä voidaan puhua sellaiseen halventavaan sävyyn, jonka käyttämistä naisten kohdalla ei missään tapauksessa hyväksyttäisi. Miesten tasa-arvo ry:n toiminnassa näihin valitettaviin tilanteisiin törmätään usein, kun miehet kertovat elämästään ja taustoistaan. Positiivista on se, että Vaaralan keskustelunavauksen jälkeen yhä useampi mies on rohkaistunut puhumaan parisuhteissa kohtaamistaan tasa-arvo-ongelmista. Miesten tasa-arvo ry:n saaman palautteen perusteella, on todella korkea aika, että myös miesnäkökulma parisuhteiden ja perheiden tasa-arvotilanteeseen nousee esille.

 

 

On huomautettu, että miesten kertomukset heihin parisuhteissa ja perheissä kohdistuvasta syrjinnästä, ovat vain yhden osapuolen versioita. Tämä on tietysti totta. Kysymys on nimenomaan miesten henkilökohtaisista kokemuksista, ei sen enemmästä tai sen vähemmästä. Koska miehiä ei ole kovin usein haluttu kuulla, on heidän kokemuksillaan uutisarvoa. Joka tapauksessa miesten kokemuksia on syytä kunnioittaa ihan siinä missä naistenkin kokemuksia kunnioitetaan. Siitä huolimatta on erittäin tärkeää, että realistisen kokonaiskuvan saamiseksi molempia osapuolia kuullaan. Sama tietysti pätee myös silloin, kun liikkeelle on lähdetty vain naisten kokemuksista, kuten usein esimerkiksi lähisuhdeväkivaltaa tai seksuaalista häirintää koskevissa kyselyissä ja tutkimuksissa on tehty. Ei pidä kuvitella, että naisten subjektiiviset kokemukset muodostaisivat täysin totuudenmukaisen kuvan näistä asioista. Siksi aina on kuultava myös miehiä. Tästä syystä Miesten tasa-arvo ry on jo pitkään vaatinut yksipuolisten väkivaltatutkimusten yms. korvaamista tasapuolisilla tutkimuksilla.

 

 

Yllätyksettömästi kaikki eivät ole olleet yhtä tyytyväisiä siihen, että miehiä on kuultu. Perinteisiä sukupuolirooleja kovasti puolustavat ovat loukkaantuneet syvästi siitä, että miehet puhuvat tunteistaan ja kohtaamastaan kaltoin kohtelusta. Näiden traditionalistien, joista varsin moni muuten esittää olevansa tasa-arvoihmisiä, mielestä miesten pitäisi vain vaieten tyytyä osaansa. Ei ole kuulemma miehekästä puhua ongelmistaan. Epäkohdista puhuminen on perinteisiin kangistuneiden mielestä vain itkemistä ja uhriutumista. Tällainen asenne joutaa historian roskatunkiolle. Miehillä pitää olla ihan sama oikeus puhua kokemuksistaan ja tunteistaan kuin naisillakin on. Miehekäs mies ei vaikene epäkohtien edessä ja vain alistu, vaan hän puhuu niistä avoimesti ja vaatii asioihin muutosta. Miesten tasa-arvo ry kannustaa kaikkia miehiä rohkeasti puhumaan ongelmistaan. Vain sitä kautta maailmaa voidaan muuttaa tasa-arvoisemmaksi ja paremmaksi. Tasa-arvo tarkoittaa sitä, että myös miehillä on oikeuksia, eikä ainoastaan velvollisuuksia.

 

 

Sukupuolitraditionalistien ohella keskusteluun ovat osallistuneet feministit, hyvin perinteisellä tavallaan. Heidän mielestään, tietenkin, vika on tälläkin kertaa miehissä, ja todellisia uhreja ovat, kuten aina, naiset. Miehet eivät heidän mielestään ota parisuhteissa ja perheissä tarpeeksi vastuuta, kun taas naisparat nääntyvät kovin paineiden alle. Naisten pomotteleva käytös ja nalkuttaminen eivät johdu naisista, vaan siitä, että miehet pakottavat naiset toimimaan näin. Eli jälleen kerran miesten tasa-arvo-ongelmat ja miehiin kohdistuva sukupuolisyrjintä pyritään mitätöimään. Kun maailmankuva on jäykkä ja mustavalkoinen, on tosiasiat vaikka väännettävä päälaelleen, jotta niistä saataisiin omaa maailmankuvaa tukevat. Naisten kertomukset kelpaavat, miesten eivät. Eikä tämä dogmaattinen ajattelu liioin anna mairittelevaa kuvaa naisista. Ikään kuin naiset eivät olisi aikuisia, vastuullisia ihmisiä, ja miesten veroisia toimijoita parisuhteessa. Kun nainen omii kaiken päätösvallan perheessä tai parisuhteessa, niin se on naisen valinta, ja naisen vastuulla on myös tilanteen korjaaminen tasa-arvoiseksi. Naisten infantilisoimisen on loputtava tasa-arvokeskustelussa.

 

 

Niin sukupuolitraditionalistit kuin feministitkin haluavat kieltää miehiltä uhrin roolin missään asiassa. Henry Laasasen lanseeraama uhripääoma on kallista valuuttaa pohjoismaisessa tasa-arvopolitiikassa. Siitä taistellaan kaikin keinoin. Lopputulokset ovat usein olleet absurdeja: esimerkiksi perheväkivallan kohteeksi joutuva, tai asunnottomaksi päätyvä, mies ei uhriksi kelpaa, joten hän jää ilman sen erityisempää yhteiskunnan tukea ja suojaa. Sitä vastoin omasta tahdostaan matalapalkka-alalle hakeutuva nainen, tai hyvin toimeentuleva uranainen kelpaavat hyvin uhreiksi. Heille ollaan tasa-arvopoliittisin ohjelmin, veroeuroja säästelemättä, hakemassa korkeampia ansioita ja lisää sukupuoliperusteista erityiskohtelua, kuten sukupuoleen perustuvia kiintiöpaikkoja. Heidän kohdallaan ei puhuta uhriutumisesta, itkemisestä tai oman vastuun kantamisesta mitään. Kaksinaismoralismi rehottaa suomalaisessa tasa-arvokeskustelussa. Ei ole liioittelua todeta, että tasa-arvopolitiikan fokus on Suomessa aivan pielessä.

 

 

Jotkut Heli Vaarasen kriitikot ovat tarttuneet konkreettisempiin aiheisiin, kuten kysymykseen kotitöiden jakautumisesta. Kovin onnistuneena tätä kritiikkiä ei voi pitää. Ensinnäkin kotitöiden jakamisesta tehdyt tutkimukset ovat poikkeuksetta epäonnistuneita. Niissä lasketaan usein mukaan sinkkutalouksien kotityömäärät, vaikka se ei liity mitenkään kotitöiden jakautumiseen parisuhteissa ja perheissä. Lisäksi kotitöiksi näissä tutkimuksissa lasketaan vain siivoamisen, ruuanlaiton ja pyykinpesun kaltaiset aktiviteetit. Useita miesten kotona tekemiä töitä ei lasketa kotitöiksi lainkaan. Näitä ns. miesten hommia naiset eivät parisuhteissa tee juuri lainkaan. Näillä nyt käytössä olevilla kotityömääritelmilläkin parisuhteissa elävät miehet tekevät ansiotyöt ja kotityöt yhteenlaskettuina enemmän töitä perheidensä hyväksi kuin parisuhteissa elävät naiset.

 

 

Toisekseen kotitöistä puhuminen on vain varsinaisen ongelman väistelyä. Mikään ei oikeuta parisuhteessa toisen pomottamista, kumppanin vähättelyä ja mitätöintiä. Niistä on turha puhua sievistelevin sanankääntein, sillä kysymys on puhtaasti henkisestä väkivallasta. Miesten tasa-arvo ry korostaa, että vastuu väkivallasta on tekijän, ei uhrin. Parisuhteessaan henkisen väkivallan uhriksi joutuvan miehen syyllistäminen tilanteestaan on tuomittavaa. Mies ei tällaisessa tilanteessa ainakaan paranna asemaansa myötäilemällä.

 

 

Muuten mies on tietenkin aina viime kädessä vastuussa itsestään, teoistaan ja valinnoistaan, niin perisuhteessa kuin muuallakin. Jos parisuhteessa ei halua jäädä väheksytyksi ja tulla syrjityksi, siihen ei pidä suostua. Miehen on pidettävä puolensa ja otettava oma tilansa parisuhteessa sekä perheessä. Parisuhteissa ja perheissä kaiken avain on keskinäinen kunnioitus ja kuunteleminen. Parisuhteen osapuolten ja perheenjäsenten on tehtävä yhteistyötä. Kun parisuhde ei toimi, muutosta vaaditaan kaikilta, ei vain toiselta osapuolelta. Jos nainen ei ole valmis tulemaan vastaan, ja jakamaan valtaa sekä vastuuta tasapuolisemmin, ei tilanne korjaannu vain miehen toimilla.

 

 

Miehen kannalta oman päänsä pitämisessä on se riski, että hänet leimataan väkivaltaiseksi sovinistiksi. Tämä ei ole ainoastaan teoreettinen huolenaihe, sillä viranomaisten suhtautuminen miehiin on hyvin ennakkoluuloista. Esimerkiksi neuvoloissa kumppanin mahdollisesta väkivaltaisuudesta kysytään vain naiselta, ei lainkaan mieheltä. Samoin poliisit kotihälytystilanteissa olettavat usein juuri miehen olevan ongelmien aiheuttaja, vaikka todellisuudessa väkivaltaan olisivat syyllistyneet molemmat osapuolet tai pelkästään nainen. Suurin riski liittyy kuitenkin lapsiperheisiin, sillä eron sattuessa mies voi menettää lapsensa viranomaisten puuttumatta asiaan. Lasten menettämisen pelko saa monet miehet sietämään parisuhteessa paljon sellaista, johon hän ei muuten suostuisi. Miesten tasa-arvo ry katsookin, että perheiden ja parisuhteiden tasa-arvotilanteen edistämiseksi, viranomaisten on muutettava asenteitaan ja toimintatapojaan. Miehiin kohdistuva väkivalta on viimein otettava vakavasti. Lainsäädäntöäkin on kehitettävä. Vieraannuttaminen on kiellettävä ja vuoroasumisesta on tehtävä lähtökohta. Mahdollisesti jäljelle jäävien etävanhempien asemaa ja oikeuksia on parannettava.

 

 

On syytä kysyä, onko isän, tai edes jonkin muun positiivisen miehen mallin, puuttuminen yksi syy siihen, että parisuhteiden tasa-arvotilanne on niin usein vääristynyt. Jos kotona ei ole opittu tasa-arvoisen parisuhteen mallia, voi sellaisen toteuttaminen omassa parisuhteessa olla vierasta.

 

 

One Comment

  1. Hyvin osuva kirjoitus! Iso ongelma on erotilanteessa, joissa pyritään katkaisemaan lasten elämän tärkein suhde toiseen vanhempaan… isään kaikkia keinoja käyttäen. Läheisimmän ihmissuhteen täydellinen tietoinen poistaminen lasten elämästä näkyy aivan varmasti fyysisessä ja henkisessä terveydessä lapsilla ja isillä. Miksi tällaisen epäinhimillisen toiminnan estäminen ei näy yhteiskunnan toiminnassa ja miksi ollaan laajalti hiljaa ongelman laajuudesta ja ennen kaikkea vähätellään! Kuulttuuriammeko ja aatteellista toimintaa negatiivisessa ja vahingoittavasta muodossa?

Comments are closed