Miesten tasa-arvo ry:n neljä kärkiteemaa ministeritapaamisella

  •   
  •   
  •   
Miesten tasa-arvo ry:n delegaatio tapaamassa ministeri Thomas Blomqvistia 31.1.2020.

1. Poikien huonompi koulumenestys ja nuorten miesten syrjäytyminen

Joka kahdeksas peruskoulun päättävistä pojista ei osaa lukea ja kirjoittaa kunnolla. Pisa-tutkimuksissa poikien ja tyttöjen väliset erot ovat OECD-maiden suurimmat, ja tilanne on poikien kannalta vain mennyt vuosi vuodelta huonompaan suuntaan. Korkeakoulutuksen saavat miehet ovat pahasti aliedustettuja. Nuorten miesten osuus syrjäytyneistä on sitä vastoin huomattava: viidennes 20-25-vuotiaista ei opiskele tai käy töissä. Työikäisten miesten työllisyydessä Suomi on OECD-maiden heikoimpia.

Koulutuksen pitäisi edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa, mutta Suomessa se vähentää sitä. Poikien ja miesten potentiaali jää hyödyntämättä ja koulutukseen kohdistetut resurssit valuvat hukkaan. Tämä ei ole ongelmallista vain tasa-arvon kannalta, vaan myös valtava tappio kansantaloudellemme. Inhimillisistä tappioista puhumattakaan. Yksi konkreettinen seuraus koulutuksellisesta epätasa-arvosta on se, että syntyvyys laskee. Vasten tahtoaan lapsettomaksi jäävistä suurin osa on miehiä. He jäävät lapsettomiksi, koska he eivät huonommin koulutettuina ja pärjäävinä onnistu löytämään itselleen puolisoa, eivätkä he näin ollen onnistu perustamaan perhettä.

Koulutuksessa on huomioitava paljon nykyistä paremmin poikien ja miesten toiveet ja tarpeet. Samalla vaatimustasoa on nostettava nykyisestä ja oppilaiden tasa-arvoinen kohtelu on varmistettava. Konkreettisia keinoja poikien koulumenestyksen parantamiseksi olisivat mm. säännöllisen välituntiliikunnan ja miesopettajien määrän lisääminen, siirtyminen anonyymiin kouluarvosteluun ja poikien kannustaminen. Valtakunnallisilla, anonyymisti suoritettavilla tasokokeilla voitaisiin edistää kouluarvioinnin yhdenmukaisuutta ja tasa-arvoisuutta. Ennen muuta viranomaisten ja poliitisten päättäjien on herättävä huolehtimaan miesten oikeuksista ja asemasta. Tasa-arvolaki esimerkiksi jo nykyisellään velvoittaa oppilaitoksia kiinnittämään erityistä huomiota oppimiseroihin, mutta tiedossamme ei ole ainuttakaan koulua, jossa olisi näin tehty. Eikä tasa-arvovaltuutetun, yhdenvertaisuusvaltuutetun ja lapsasiavaltuutetun yhdessä laatimassa tuoreessa toimenpideohjelmassa työllisyyden lisäämiseksi mainita lainkaan edellä esitettyjä, miesten ja poikien asemaan liittyviä tasa-arvo-ongelmia, saati että ohjelman toimenpiteissä olisi esitetty niihin ainuttakaan ratkaisua. Tällaisella välipitämättömyyden ja laiminlyöntien linjalla ei tasa-arvoa edistetä. Voi sanoa, että pojat ja miehet ovat tänä päivänä Suomessa empatiavajeen uhreja.

2. Miehiä koskevasta asevelvollisuudesta tasa-arvoiseen maanpuolustukseen

Vain miehiä koskeva asevelvollisuus on yksi tärkeimmistä tasa-arvo-ongelmista Suomessa. Perustuslaissa taattu yhdenvertaisuus lain edessä ei meillä toteudu. Asevelvollisuuden suorittaminen lisäksi viivästyttää nuorten miesten opintoja ja työelämään siirtymistä, eikä asevelvollisuusajalta kerry edes eläkettä. Nykyistä järjestelmää on puolusteltu perinteillä, mutta perinteet eivät oikeuta sukupuolisyrjintää. Nykyistä järjestelmää on puolustettu myös väittämällä, että maanpuolustuksen tasa-arvoistaminen kävisi liian kalliiksi. Väite ei pidä paikkaansa. Tavoitteena ei ole ensisijaisesti se, että koko ikäluokka kävisi armeijan, vaan se, että palvelukseen valitaan parhaiten soveltuvat motivaation, kykyjen ja osaamisen, eikä enää sukupuolen, perusteella. Jos halutaan koko ikäluokan osallistuvan, voitaisiin asepalveluksen rinnalle ja täydennykseksi luoda kansalaispalvelus.

Muissa Pohjoismaissa maanpuolustusta kehitetään eteenpäin tasa-arvoisesti. Norjassa ja Ruotsissa on jo siirrytty tasa-arvoiseen asevelvollisuuteen. Suomi voisi ottaa oppia naapurimaistaan. Tasa-arvoinen maanpuolustusjärjestelmä on uskottava, tehokas ja moderni. Silloin saadaan motivoituneimmat ja parhaat voimat oikeisiin tehtäviin ja koko kansa maanpuolustuksen käyttöön. Nykymuotoinen siviilipalvelus ei maanpuolustuksen tarpeita palvele kovinkaan hyvin.

3. Väkivalta ja vihapuhe

Suurin osa väkivallan uhreista Suomessa on miehiä. ”Tuhansien iskujen maa” – tutkimus (2010) todisti sen, että lähisuhdeväkivaltaa miehet ja naiset kohtaavat suunnilleen yhtä paljon. Tiedämme myös, että miehiin kohdistuva väkivalta jää usein viranomaisilta piiloon ja väkivallan miesuhrit vaille tarvitsemaansa apua. Siitä huolimatta nykyinen hallitus on oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin suulla vaatinut nollatoleranssia vain naisiin kohdistuvalle väkivallalle. Miksi hallitus ei aja nollatoleranssia kaikelle väkivallalle? Eikö miesten henkeä ja terveyttä pidetä yhtä arvokkaina kuin naisten? Mitä haittaa siitä olisi, jos myös miehiin kohdistuvaa väkivaltaa pyrittäisiin vähentämään ja torjumaan ennalta? Suunnitelmissa on myös naisiin kohdistuvan väkivallan raportoijan viran perustaminen. Selvää on jo ennalta, että tällainen raportoija tulisi toimillaan pitämään huolen siitä, että miehiin kohdistuva väkivalta jäisi jatkossakin huomiotta.

Vihapuheen on niin ikään usein väitetty kohdistuvan ensisijaisesti naisiin. Kuitenkin valtioneuvoston Jyväskylän yliopistolta tilaama vihapuhetutkimus osoitti viime syksynä, että itse asiassa miehet vastaanottivat enemmän vihamielisiä viestejä kuin naiset. On erittäin tärkeää, ettei miehiin kohdistuvaa väkivaltaa ja vihapuhetta vähätellä ja että harjoitettu politiikka perustuu näissäkin asioissa tutkitulle tiedolle, eikä ideologisille uskomuksille, siitä, miten asiat todella ovat. Jos sukupuolesta tehdään suunnitellusti koventamisperuste rikoslakiin, on lain perusteluissa tehtävä selväksi se, että sitä sovelletaan yhtä lailla miehiin kuin naisiin kohdistuvien rikosten kohdalla.

4. Miesasiajärjestöjen resurssit ja vaikutusmahdollisuudet

Miesasiajärjestöt toimivat vapaaehtoispohjalta pelkkien jäsenmaksujen turvin. Toisin kuin naisasiajärjestöjä, miesasiajärjestöjä ei tueta verovaroin. Puoluetuesta osa on valtioneuvoston päätöksellä korvamerkitty poliittisille naisjärjestöille, mutta poliittiset miesjärjestöt eivät saa mitään. Resurssien rajallisuus rajoittaa miesjärjestöjen toimintaa ja aktiivisuutta sekä heikentää niiden vaikutusmahdollisuuksia. Tämä näkyy tasa-arvopolitiikan naisasiakeskeisyytenä. Miesten oikeudet ja ongelmat eivät saa ansaitsemaansa huomiota, kun kukaan ei ole niitä aktiivisesti nostamassa esiin. Miesasiajärjestöt on myös varsin pitkälti suljettu tasa-arvopolitiikan valmistelun ulkopuolelle. Tasa-arvotilaisuuksissa ja -elimissä miesasiajärjestöjen edustus on myös jäänyt olemattomaksi. Esimerkiksi Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan (TANE:n) miesjaostossa naisasiajärjestöillä on vahvempi edustus kuin miesasiajärjestöillä.

Miesasiajärjestöille on taattava verovaroista samanlainen rahoitus, kuin naisasiajärjestöillä jo on. Puoluetuesta osa on korvamerkittävä poliittisille miesjärjesöille. Valtiollisten tasa-arvoelinten, kuten TANE:n, STM:n tasa-arvoyksikön tai tasa-arvovaltuutetun tarpeellisuus, toimintatavat ja rakenteet on arvioitava uudelleen. Nykyisellään ne ovat enemmän sukupuolten välisen tasa-arvon edistämisen jarruttajia kuin vauhdittajia.

Comments are closed.