- nimetön nimi
- 18.2.2016
- 2 min käytetty lukemiseen
Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) ja hänen erityisavustajansa Petteri Leino ovat tuoneet esille näkemyksensä, jonka mukaan Suomessa ei pitäisi uudistaa asevelvollisuusjärjestelmäänsä Norjan mallin mukaan tasa-arvoiseksi, koska sellaiseen ei heidän mielestään olisi sotilaallista tarvetta tai taloudellista mahdollisuutta[1]. Se, että nykyinen asevelvollisuusjärjestelmä on kiistatta miehiä sukupuolen perusteella syrjivä, ei tunnu heitä haittaavan.
Naapurimaassamme Norjassa asevelvollisuus koskee nykyisin siis sekä miehiä, että naisia. Asepalveluksen suosio on ollut huomattava, ja palveluspaikoista käydään kilpailua. Norjan armeija saa palvelukseensa parhaimmat ja motivoituneimmat sukupuolesta riippumatta.[2] Eikö myös Suomen armeijan kannalta olisi tavoiteltava tilanne, että palvelukseen voitaisiin valita parhaimmat mahdolliset ihmiset, sukupuolesta riippumatta? Maanpuolustustahto on Suomessa korkealla, joten hyvistä tulijoista tuskin olisi pulaa, etenkään, jos palveluksen suorittamisesta voisi vielä hyötyä ammatillisesti tai opiskeluissa. Tai kenties jopa verotuksellisesti?
Sitä paitsi, asevelvollisuuden voi Suomessa myös suorittaa siviilipalveluksena. Kun meillä kerran hyväksytään se, että nuoret miehet voidaan vankeusrangaistuksen uhalla ottaa monenlaisiin tehtäviin ”ilmaiseksi” työvoimaksi, miksi niin ei voitaisi tehdä myös nuorten naisten kohdalla? Ministeri Niinistön tai erityisavustaja Leinon selitykset eivät ainakaan anna mitään vastausta tähän. Luulisi heidän tietävän, että juuri meillä Suomessa on positiivista kokemusta naisten panoksen merkittävyydestä myös sotatilanteessa.
Puolustusministeri Niinistö ja erityisavustaja Leino erehtyvät kuvitellessaan, että kyse olisi nyt vain puolustusvoimien välittömistä tarpeista tai valtion taloudellisista resursseista. Kyse on ensisijaisesti arvoista. Yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta. Jos näillä yhteisesti päätetyillä perusarvoilla ei ole mitään väliä, mitä tässä lopulta edes puolustetaan?
Perustuslaissa säädetään, että Suomessa ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa asettaa eriarvoiseen asemaan esim. sukupuolen perusteella. Vain miehiä koskeva asevelvollisuus on räikeässä ristiriidassa perustuslain kanssa. Tästä, perustuslain kuudennessa pykälässä säädetystä yhdenvertaisuudesta lain edessä, voidaan poiketa vain hyväksyttävästä syystä[3]. Vain miehiä koskeva asevelvollisuus muodostaa poikkeuksen, mutta mitään hyväksyttävää syytä sille ei ole koskaan kyetty esittämään. Onko mitään hyväksyttävää syytä olemassakaan?
Hyväksyttäväksi syyksi ei kelpaa se, että tasa-arvolle ei olisi jonkun, edes ministerin tai kenraalin, mielestä ”tarvetta” tai se, että sukupuolten välisen tasa-arvon toteuttaminen maksaisi rahaa. Kysymys on nyt perustuslaissa säädettyjen perusoikeuksien toteuttamisesta. Perustuslain noudattaminen ei ole viranomaisille mikään mielipidekysymys. Jos perusoikeuksien toteuttaminen maksaa rahaa, se raha on järjestettävä. Tasa-arvolle ei voi asettaa hintalappua silloinkaan, kun sen edistäminen edellyttää miesten oikeuksien ja aseman parantamista. Sitä paitsi väite siitä, että Norjan malli olisi, Suomen tarpeisiin ja olosuhteisiin luonnollisesti sopivasti sopeutettuna, nykyjärjestelmää huonompi vaihtoehto uskottavan maanpuolustuksen järjestämiseksi, on vain väite. Se ei perustu tutkittuun tietoon.
Tasa-arvolaissa viranomaisille asetetaan lisäksi velvoite edistää sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista. Viranomaisten on erityisesti muutettava niitä olosuhteita, jotka estävät tasa-arvon toteutumista[4]. Tämä velvoite koskee myös Puolustusministeri Niinistöä ja erityisavustaja Leinoa. Halusivat he sitä itse tai eivät.
Miesten tasa-arvo ry vaatii Suomen hallitusta ja puolustusministeri Jussi Niinistöä tarttumaan välittömästi toimeen nykyisen, miehiä sukupuolen perusteella syrjivän asevelvollisuuden korvaamiseksi maanpuolustusjärjestelmällä, joka on sopusoinnussa perustuslaissa säädettyjen perusoikeuksien kanssa. Miesten tasa-arvo ry suosittelee hallitukselle ja ministeri Niinistölle perusteellista ja ennakkoluulotonta perehtymistä Norjan tasa-arvoisempiin maanpuolustusratkaisuihin. Tasa-arvoisesti toteutettu maanpuolustus on tehokasta ja uskottavaa maanpuolustusta. Suomi ei saa jäädä muiden Pohjoismaiden tasa-arvokehityksestä jälkeen.
______________________________
[1] http://www.hs.fi/politiikka/a1455772639938, http://yle.fi/uutiset/puolustusministerin_avustaja_twitter-myrskyssa/8682759
[2] http://svenska.yle.fi/artikel/2016/02/17/i-den-norska-rekrytskolan-testas-kvinnor-lika-hart, http://yle.fi/uutiset/norjan_naisillekin_tuli_asevelvollisuus__mutta_kaikki_halukkaat_eivat_mahdu_armeijaan/8679640
- nimetön nimi
- 13.2.2016
- 2 min käytetty lukemiseen
Sosiologi Elina Haavio-Mannila esitti jo 1960-luvulla tutkimuksessaan ”Suomalainen nainen ja mies” hypoteesin: ”Eräät tiedot … osoittavat, että naisten pienemmät tulot liittyvät siihen, että he tekevät päivittäin vähemmän työtä kuin miehet.” Kaikki suomalaiset palkkaerotutkijat ovat jättäneet tämän tärkeän tieteellisen hypoteesin huomiotta. Kuitenkin samaan päätelmään ovat yhtyneet 2000-luvulla mm. EU-komissio, YK ja ILO.
Vihdoin puoli vuosisataa myöhemmin työaika- ja palkkatutkija Pauli Sumanen on julkaissut Horizon Research Publishing Corporationin julkaisemassa tiedelehdessä ”Sociology and Antropology” vol 3 no 10 tutkimuksen ”The quantitative productivity of full time working male and female employees in Finland”. Siinä hän osoittaa, että kokoaikatyötä tekevien palkansaajamiesten kvantitatiivinen tuottavuus (tehdyt vuosityötunnit) on normaalissa taloustilanteessa 17 – 20 % korkeampi kuin naisten. Palkassa tämän vaikutus on noin 23 %, kun ylityölisät huomioidaan. Tutkimuksesta käy myös ilmi, että virallisissa palkkaerolaskelmissa ei huomioida tästä tehtyjen työtuntien erosta kuin noin yksi prosenttiyksikkö. Kun Suomi ilmoittaa EU:lle, että ”palkkaero” on noin 17 %, niin ottamalla huomioon kvantitatiivinen tuottavuus niin kuin EU-parlamentti sitä suosittelee päätöslauselmassaan ”Suositukset miesten ja naisten samapalkkaisuuden periaatteen soveltamisesta” 2008/2012(INI) kohdassa G, todellinen miesten ja naisten palkkaero kutistuu nollaan, kuten Elina Haavio-Mannila epäili.
Suomen virallinen STM:n julkaisema sukupuolten välinen palkkaerolaskelma saadaan joko Palkkarakennetilaston tai Ansiotasoindeksitilaston aineistosta, ja tulos on, että kokoaikatyötä tekevien palkansaajanaisten tulot ovat noin 83 % miesten tuloista. Tämä tilastotulos ei kuitenkaan tarkoita sukupuolisyrjintää, sillä Tilastokeskuksen mukaan siinä ei oteta huomioon tehtyjä työtunteja, vain tuntiperustaisesti maksetut ylityökorvaukset on poistettu. STM:n tasa-arvoyksikkö, YLE, Tasa-arvoasiain neuvottelukunta (TANE) ja useat naispoliitikot väittävät, että ikivanhassa myytissä ”naisen euro on 80 senttiä” otetaan tehdyt työtunnit huomioon. Näin asia ei ole.
Nyt kun on tehty vertaisarvioitu tieteellinen tutkimus kvantitatiivisesta tuottavuudesta, sekä slogan ”naisen euro on 80 senttiä” että väite ”siinä on otettu huomioon tehdyt vuosityötunnit” kadotkoot tasa-arvon vastaisina palkkaerokeskustelusta ja siirryttäköön faktapohjaiseen keskusteluun! Kymmenet tutkijat ovat vuosikymmeniä uhranneet kymmeniä miljoonia veroeuroja turhiin tutkimuksiin vaikka virheellisesti oletettuun palkkaero-ongelmaan on valmis tutkimushypoteesi ollut olemassa jo vuosikymmeniä.
Miesten ja naisten välillä ei ole Suomessa palkkaeroa, ei ainakaan miesten hyväksi.
Asiasta kirjoittivat ensimmäisenä Lännen Median lehdet.
Hyvinkäällä 12.2.2016
Pauli Sumanen,
Työaika- ja palkkatutkija, eläkkeellä
Tutkimuksen osoite: (julkaisijalle on maksettu ”Open access fee”, joten se on kaikkien luettavissa)
Tämä tutkimus tehtiin omilla eläkerahoilla, yhteiskunnan euroja ei käytetty senttiäkään!
- nimetön nimi
- 10.2.2016
- 4 min käytetty lukemiseen
Viime viikkoina Suomessa on keskusteltu vilkkaasti parisuhteiden tasa-arvotilanteesta. Erityisen ilahduttavaa on ollut se, että kerrankin tasa-arvokysymystä on lähestytty miesnäkökulmasta, miesten kokemuksista ja miesten kohtaamista ongelmista käsin. Tämän keskustelun avaamisesta kuuluu iso kiitos Väestöliitolle, ja erityisesti Heli Vaaraselle.
Sinänsä miesten kertomuksissa ei ole mitään uutta. Valitettavan moni mies Suomessa kokee, että hänellä ei ole parisuhteessa päätös-, tai edes sananvaltaa, että häntä ei parisuhteessa arvosteta ja kunnioiteta. Lapsiperheissä mies voi päätyä suorastaan perheen ulkokehälle. Suomalaisessa, ja laajemminkin länsimaisessa, kulttuurissa miehestä voidaan puhua sellaiseen halventavaan sävyyn, jonka käyttämistä naisten kohdalla ei missään tapauksessa hyväksyttäisi. Miesten tasa-arvo ry:n toiminnassa näihin valitettaviin tilanteisiin törmätään usein, kun miehet kertovat elämästään ja taustoistaan. Positiivista on se, että Vaaralan keskustelunavauksen jälkeen yhä useampi mies on rohkaistunut puhumaan parisuhteissa kohtaamistaan tasa-arvo-ongelmista. Miesten tasa-arvo ry:n saaman palautteen perusteella, on todella korkea aika, että myös miesnäkökulma parisuhteiden ja perheiden tasa-arvotilanteeseen nousee esille.
On huomautettu, että miesten kertomukset heihin parisuhteissa ja perheissä kohdistuvasta syrjinnästä, ovat vain yhden osapuolen versioita. Tämä on tietysti totta. Kysymys on nimenomaan miesten henkilökohtaisista kokemuksista, ei sen enemmästä tai sen vähemmästä. Koska miehiä ei ole kovin usein haluttu kuulla, on heidän kokemuksillaan uutisarvoa. Joka tapauksessa miesten kokemuksia on syytä kunnioittaa ihan siinä missä naistenkin kokemuksia kunnioitetaan. Siitä huolimatta on erittäin tärkeää, että realistisen kokonaiskuvan saamiseksi molempia osapuolia kuullaan. Sama tietysti pätee myös silloin, kun liikkeelle on lähdetty vain naisten kokemuksista, kuten usein esimerkiksi lähisuhdeväkivaltaa tai seksuaalista häirintää koskevissa kyselyissä ja tutkimuksissa on tehty. Ei pidä kuvitella, että naisten subjektiiviset kokemukset muodostaisivat täysin totuudenmukaisen kuvan näistä asioista. Siksi aina on kuultava myös miehiä. Tästä syystä Miesten tasa-arvo ry on jo pitkään vaatinut yksipuolisten väkivaltatutkimusten yms. korvaamista tasapuolisilla tutkimuksilla.
Yllätyksettömästi kaikki eivät ole olleet yhtä tyytyväisiä siihen, että miehiä on kuultu. Perinteisiä sukupuolirooleja kovasti puolustavat ovat loukkaantuneet syvästi siitä, että miehet puhuvat tunteistaan ja kohtaamastaan kaltoin kohtelusta. Näiden traditionalistien, joista varsin moni muuten esittää olevansa tasa-arvoihmisiä, mielestä miesten pitäisi vain vaieten tyytyä osaansa. Ei ole kuulemma miehekästä puhua ongelmistaan. Epäkohdista puhuminen on perinteisiin kangistuneiden mielestä vain itkemistä ja uhriutumista. Tällainen asenne joutaa historian roskatunkiolle. Miehillä pitää olla ihan sama oikeus puhua kokemuksistaan ja tunteistaan kuin naisillakin on. Miehekäs mies ei vaikene epäkohtien edessä ja vain alistu, vaan hän puhuu niistä avoimesti ja vaatii asioihin muutosta. Miesten tasa-arvo ry kannustaa kaikkia miehiä rohkeasti puhumaan ongelmistaan. Vain sitä kautta maailmaa voidaan muuttaa tasa-arvoisemmaksi ja paremmaksi. Tasa-arvo tarkoittaa sitä, että myös miehillä on oikeuksia, eikä ainoastaan velvollisuuksia.
Sukupuolitraditionalistien ohella keskusteluun ovat osallistuneet feministit, hyvin perinteisellä tavallaan. Heidän mielestään, tietenkin, vika on tälläkin kertaa miehissä, ja todellisia uhreja ovat, kuten aina, naiset. Miehet eivät heidän mielestään ota parisuhteissa ja perheissä tarpeeksi vastuuta, kun taas naisparat nääntyvät kovin paineiden alle. Naisten pomotteleva käytös ja nalkuttaminen eivät johdu naisista, vaan siitä, että miehet pakottavat naiset toimimaan näin. Eli jälleen kerran miesten tasa-arvo-ongelmat ja miehiin kohdistuva sukupuolisyrjintä pyritään mitätöimään. Kun maailmankuva on jäykkä ja mustavalkoinen, on tosiasiat vaikka väännettävä päälaelleen, jotta niistä saataisiin omaa maailmankuvaa tukevat. Naisten kertomukset kelpaavat, miesten eivät. Eikä tämä dogmaattinen ajattelu liioin anna mairittelevaa kuvaa naisista. Ikään kuin naiset eivät olisi aikuisia, vastuullisia ihmisiä, ja miesten veroisia toimijoita parisuhteessa. Kun nainen omii kaiken päätösvallan perheessä tai parisuhteessa, niin se on naisen valinta, ja naisen vastuulla on myös tilanteen korjaaminen tasa-arvoiseksi. Naisten infantilisoimisen on loputtava tasa-arvokeskustelussa.
Niin sukupuolitraditionalistit kuin feministitkin haluavat kieltää miehiltä uhrin roolin missään asiassa. Henry Laasasen lanseeraama uhripääoma on kallista valuuttaa pohjoismaisessa tasa-arvopolitiikassa. Siitä taistellaan kaikin keinoin. Lopputulokset ovat usein olleet absurdeja: esimerkiksi perheväkivallan kohteeksi joutuva, tai asunnottomaksi päätyvä, mies ei uhriksi kelpaa, joten hän jää ilman sen erityisempää yhteiskunnan tukea ja suojaa. Sitä vastoin omasta tahdostaan matalapalkka-alalle hakeutuva nainen, tai hyvin toimeentuleva uranainen kelpaavat hyvin uhreiksi. Heille ollaan tasa-arvopoliittisin ohjelmin, veroeuroja säästelemättä, hakemassa korkeampia ansioita ja lisää sukupuoliperusteista erityiskohtelua, kuten sukupuoleen perustuvia kiintiöpaikkoja. Heidän kohdallaan ei puhuta uhriutumisesta, itkemisestä tai oman vastuun kantamisesta mitään. Kaksinaismoralismi rehottaa suomalaisessa tasa-arvokeskustelussa. Ei ole liioittelua todeta, että tasa-arvopolitiikan fokus on Suomessa aivan pielessä.
Jotkut Heli Vaarasen kriitikot ovat tarttuneet konkreettisempiin aiheisiin, kuten kysymykseen kotitöiden jakautumisesta. Kovin onnistuneena tätä kritiikkiä ei voi pitää. Ensinnäkin kotitöiden jakamisesta tehdyt tutkimukset ovat poikkeuksetta epäonnistuneita. Niissä lasketaan usein mukaan sinkkutalouksien kotityömäärät, vaikka se ei liity mitenkään kotitöiden jakautumiseen parisuhteissa ja perheissä. Lisäksi kotitöiksi näissä tutkimuksissa lasketaan vain siivoamisen, ruuanlaiton ja pyykinpesun kaltaiset aktiviteetit. Useita miesten kotona tekemiä töitä ei lasketa kotitöiksi lainkaan. Näitä ns. miesten hommia naiset eivät parisuhteissa tee juuri lainkaan. Näillä nyt käytössä olevilla kotityömääritelmilläkin parisuhteissa elävät miehet tekevät ansiotyöt ja kotityöt yhteenlaskettuina enemmän töitä perheidensä hyväksi kuin parisuhteissa elävät naiset.
Toisekseen kotitöistä puhuminen on vain varsinaisen ongelman väistelyä. Mikään ei oikeuta parisuhteessa toisen pomottamista, kumppanin vähättelyä ja mitätöintiä. Niistä on turha puhua sievistelevin sanankääntein, sillä kysymys on puhtaasti henkisestä väkivallasta. Miesten tasa-arvo ry korostaa, että vastuu väkivallasta on tekijän, ei uhrin. Parisuhteessaan henkisen väkivallan uhriksi joutuvan miehen syyllistäminen tilanteestaan on tuomittavaa. Mies ei tällaisessa tilanteessa ainakaan paranna asemaansa myötäilemällä.
Muuten mies on tietenkin aina viime kädessä vastuussa itsestään, teoistaan ja valinnoistaan, niin perisuhteessa kuin muuallakin. Jos parisuhteessa ei halua jäädä väheksytyksi ja tulla syrjityksi, siihen ei pidä suostua. Miehen on pidettävä puolensa ja otettava oma tilansa parisuhteessa sekä perheessä. Parisuhteissa ja perheissä kaiken avain on keskinäinen kunnioitus ja kuunteleminen. Parisuhteen osapuolten ja perheenjäsenten on tehtävä yhteistyötä. Kun parisuhde ei toimi, muutosta vaaditaan kaikilta, ei vain toiselta osapuolelta. Jos nainen ei ole valmis tulemaan vastaan, ja jakamaan valtaa sekä vastuuta tasapuolisemmin, ei tilanne korjaannu vain miehen toimilla.
Miehen kannalta oman päänsä pitämisessä on se riski, että hänet leimataan väkivaltaiseksi sovinistiksi. Tämä ei ole ainoastaan teoreettinen huolenaihe, sillä viranomaisten suhtautuminen miehiin on hyvin ennakkoluuloista. Esimerkiksi neuvoloissa kumppanin mahdollisesta väkivaltaisuudesta kysytään vain naiselta, ei lainkaan mieheltä. Samoin poliisit kotihälytystilanteissa olettavat usein juuri miehen olevan ongelmien aiheuttaja, vaikka todellisuudessa väkivaltaan olisivat syyllistyneet molemmat osapuolet tai pelkästään nainen. Suurin riski liittyy kuitenkin lapsiperheisiin, sillä eron sattuessa mies voi menettää lapsensa viranomaisten puuttumatta asiaan. Lasten menettämisen pelko saa monet miehet sietämään parisuhteessa paljon sellaista, johon hän ei muuten suostuisi. Miesten tasa-arvo ry katsookin, että perheiden ja parisuhteiden tasa-arvotilanteen edistämiseksi, viranomaisten on muutettava asenteitaan ja toimintatapojaan. Miehiin kohdistuva väkivalta on viimein otettava vakavasti. Lainsäädäntöäkin on kehitettävä. Vieraannuttaminen on kiellettävä ja vuoroasumisesta on tehtävä lähtökohta. Mahdollisesti jäljelle jäävien etävanhempien asemaa ja oikeuksia on parannettava.
On syytä kysyä, onko isän, tai edes jonkin muun positiivisen miehen mallin, puuttuminen yksi syy siihen, että parisuhteiden tasa-arvotilanne on niin usein vääristynyt. Jos kotona ei ole opittu tasa-arvoisen parisuhteen mallia, voi sellaisen toteuttaminen omassa parisuhteessa olla vierasta.
